Tämä sattui tamperelaisessa taloyhtiössä 1970 -luvun lopulla. Neljässä vuosikymmenessä on tapahtunut paljon muutoksia, ei niinkään kerrostaloelämässä kuin suhtautumisessa siihen.
Talossa oli sijoitusasunto, jonka vuokralaiset elivät etenkin viikonvaihteessa varsin nestepitoista elämää. Se johti lähes poikkeuksetta tilanteisiin, joissa sovittelijankin henki olisi ollut halpa. Niinpä pariskunta hoiti sovittelua omin neuvoin. Kaksio on pieni asunto rajumpaan piirileikkiin. Meno karkasi usein porraskäytävään.
Sovitteluvälineenä mies käytti pistoolia. Naapureille hippailu, usein vailla vaatetusta, kävi hermoille. Eikä pariskunnan vaimopuolikaan pitänyt rapussa perässään juoksevasta pistoolimiehestä. Useimmiten koppiauto toi ratkaisun.
Isännöitsijänä tein mielestäni loogisen suunnitelman. Poliisiasemalta löytyi siihen aikaan helposti aseenkantoluvista vastaava henkilö.
Kerroin tilanteen, ja kyllä, oli lupa aseeseen. Käytäntö oli kuulemma, että ei lupaa noin vain voi peruuttaa. Pitää olla näyttöä, että henkilö tosiaan käyttää tai aikoo käyttää asettaan.
Kysyin näytön riittävyydestä. Yksi vainaja olisi ollut jo kelpo näyttö! Joka tapauksessa pistoolin heiluttelu porraskäytävässä ei ollut siihen aikaan riittävä peruste luvan peruuttamiselle. Toivottavasti käytännöt ovat muuttuneet, vaikka ihmiset eivät.
Tilanne ratkesi tavalliseen tapaan. Vuokranantaja hoiti vuokralaiset pois. Ei ole tietoa, mitä jatkossa tapahtui. Yleensä kaikki asiat saavat päätöksensä, iloisen tai surullisen.
Haluatko kommentoida artikkelia? Luo tunnus ja kirjaudu sisään.
Luo tunnus Kirjaudu sisään