Kesäkuussa 2016 pidetyssä Iso-Britannian EU-kansanäänestyksessä Brexit sai 51,9 prosenttia ja EU-kanta 48,1 prosenttia äänistä. Brexit-tulokseen päädyttiin Englannin äänestäjien äänillä. Muistan olleemme tuolloin juhannusta viettämässä ystäviemme huvilalla Saimaalla, kun kuulimme pettyneinä tuloksesta. Pääkaupunki Lontoo äänesti selkeästi EU:ssa pysymisen puolesta, 60 prosenttia.
Tuosta ajanjaksosta kuljettiin sitten epävarmuuden ja ”välillä mopo karkasi käsistä” historiaa Iso-Britanniassa ja erityisesti sen kuuluissa Westminsterin palatsissa eli parlamentissa, Brexitin jakaessa kansakuntaa, aina joulukuussa 2019 pidettyihin ylimääräisiin parlamenttivaaleihin joissa maan konservatiivipuolue sai 650 paikkaisen parlamentin alahuoneeseen 363 paikkaa, eli enemmistön. Brexit oli lopulta selvä. Ja se astui voimaan tammikuun vaihtuessa helmikuuhun.
Brexit prosessin myötä historiankirjoihin jäävät politiikan kentältä erityisesti Nigel Farage, David Cameron, Jeremy Corbyn ja Boris Johnson. Ensimmäinen UKIP-puolueen suutaan vääntelevänä totuuksia kiertävänä populistina, toinen oman edun valtakunnan edun edelle asettaneena pääministerinä, kolmas Työväenpuolueen totaalisen epäonnistuneena puheenjohtajana ja neljäs tuuliviirinä suunpieksijänä, totuuksien vääristäjänä, nykyisenä pääministerinä. Tulee oikein ikävä Tony Blairia, joka valitettavasti kaatui poliittisesti Irakin sotaan.
***
Osa briteistä, erityisesti englantilaisista, elää mentaalisesti edelleen suurvaltamenneisyyttään. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vielä yli puolet maailmankaupasta kulki Lontoon kautta. Myös saariasema omaa vaikutuksena. Tänä päivänä ei ole enää eurooppalaisia yksittäisiä suurvaltoja. Toinen maailmansota vei ne mennessään. Ainoastaan EU voi olla suurvalta, erityisesti taloudessa, hyvinvoinnissa, tasa-arvossa, eurooppalaisten yhteisten arvojen puolustamisessa.
EU-jäsenyys jo vuodesta 1973 (jolloin Ranska lopulta hyväksyi Iso-Britannian mukaan tulon) on ollut monessa mielessä siunauksellinen saarivaltakunnalle. Edellä mainittu konteksti on kuitenkin vienyt vanhemman äänestäjäkunnan tiedostuksen suuremmasta kuvasta, maailman muuttumisesta.
EU:n taloudellisia, sosiaalisia, ekologisia, puolustuksellisia, maailmanpoliittisia saavutuksia ei pidä aliarvioida. Niissä Iso-Britannialla on ollut oma merkittävä osuutensa. Eron myötä ei ole voittajia, ainoastaan häviäjiä.
Itse tunnen monia brittejä. Yksikään hyvin koulutetuista, syvälliseen ajatteluun kykenevistä ystävistäni ei ole ollut koskaan Brexitin kannattaja, päinvastoin. He ovat enemmän hämillään ja ihmeissään.
Ei pidä myöskään unohtaa kaikkien EU-saavutusten erästä toista aivan olennaista merkitystä. Olemme eläneet yli seitsemänkymmentä vuotta rauhan ajassa. Euroopan historia sitä ennen oli yhtä verenvuodatusta. Rauhalle ei ole hintalappua.
***
J.K. Paasikiven usein käyttämä, arvostamansa englantilaisen historioitsijan Thomas Carlylen lause ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku” on sopiva brexit-yhteyteenkin. Nyt tarvitaan järkeä, rauhallisuutta, realismia.
Vastikään lukemani arvostamani (Suomen Keskustan) liberaalikaverini Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehnin ansiokkaan ”Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin” kirjan sivuilta on tämän isännöinti- ja kiinteistöalan kotimaan, Euroopan ja maailman asioita tarkastelevan kirjoittajan suora laina, jonka itsekin täysin allekirjoitan: ”Mielestäni tällä hetkellä jotakuinkin realistinen vaihtoehto olisi neuvotella sisämarkkinoiden tai ainakin tulliliiton mahdollistava sopimus Britannian ja EU:n välille. Se yhdistäisi kaksi unionia tiiviisti toisiinsa, kunnes Britannia päättää palata Euroopan valtioiden yhteisöön – seuraavan sukupolven aikana.”
Haluatko kommentoida blogia? Luo tunnus ja kirjaudu sisään.
Luo tunnus Kirjaudu sisään