Sata vuotta elämää taloyhtiöissä – miten asuminen on muuttunut?

Suomen Kiinteistölehti juhlii tänä vuonna satavuotista taivaltaan. Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta myös ensimmäisen asunto-osakeyhtiölain voimaantulosta. As Oy Agrikolankatu 7 on esimerkki siitä, millaisia muutoksia taloyhtiöissä on koettu vuosisadan aikana.

Ensimmäiset suomalaiset asunto-osakeyhtiöt perustettiin 1850-luvulla vuokratalotuotantoon. Yhtiöitä, joissa asukkaat tulivat omistajiksi, alettiin perustaa 1880-luvulla.

Vuoteen 1926 saakka tultiin toimeen osakeyhtiölakia soveltamalla, kunnes sitä täydentämään säädettiin asunto-osakeyhtiölaki. Se sisälsi vaatimattomat 27 pykälää. Nykyisessä laissa vuodelta 2010 niitä on yli 300.

Asunto-osakeyhtiön saattoivat aluksi perustaa tietyn ammattikunnan edustajat, esimerkiksi muurarit, tai joukko samaa työnantajaa palvelevia. Vuonna 1924 Helsingin Kallioon nousseen As Oy Agrikolankatu 7:n perustajaosakkaissakin oli lukuisia rakennusalan ammattilaisia sekatyömiehistä rakennusmestareihin.

Alkuaikoina taloyhtiössä asuivat tyypillisesti osakkaat perheineen. Suuri harppaus vuokra-asumisesta omistusasumiseen tapahtui kaupungeissa vuosina 1950–1990. Omistusasumisen osuus ponnahti 30:stä 70 prosenttiin pitkälti taloyhtiöiden myötä.

Viime vuosikymmeninä virta on vienyt kohti vuokra-asumista. Syksyllä 2023 noin puolessa As Oy Agrikolankatu 7:n 122 huoneistoista asui vuokralainen. Taloyhtiön alkuvuosina vuokralaisia oli vain muutamia. Vaikka yhtiömuotoisten talojen asunnoissa asui aluksi usein osakas itse, vuokralla asuminen kaupungeissa oli yleistä.

Sata vuotta pitää sisällään paljon sellaisiakin muutoksia, joita ei äkkipäätä osaa tunnistaa. Monissa 1900-luvun alkupuolella valmistuneissa huoneistoissa oli keittiön yhteydessä palvelijan huone. Helposti muusta asunnosta erotettava – eli vaikka vuokrattavaksi soveltuva – huone on usein vielä 1960-luvun huoneistoissakin.

Ensimmäinen keskitetysti isännöitsijäpalveluja tarjonnut toimisto aloitti vuonna 1930. Ennen sitä ja toki pitkään sen jälkeenkin isännöinti saattoi olla tehtävään valitun osakkaan tai ulkopuolisen juristin hoidossa.

Agricolankadun yhtiön ensimmäiseksi isännöitsijäksi valittiin perustajaosakkaista herra K. Sinisalo, joka myös osti Helsingin kaupungilta tontin perustettavalle yhtiölle.

Hanasta tuli vain kylmää vettä

Vesijohto tarkoitti taannoin yleensä kylmää vettä. Lämmintä vettä saatiin lieden ja ison kattilan avulla. As Oy Agrikolankatu 7:ään saatiin lämmin vesijohtovesi vasta vuonna 1961 yhtiön siirtyessä puulämmityksestä kaukolämpöön.

Moni purki heti hienot kaakeliuunit asunnostaan. Nykyisin upea uuni on suorastaan myyntivaltti – vaikkapa vain toimimattomana koristeenakin.

Vesijohtoa seurasi viemäri ja usein vesi-WC. Vuonna 1910 Helsingin asemakaavoitetulla alueella reilussa kolmanneksessa huoneistoista oli vesiklosetti. Agricolankadun taloyhtiö kuului vesiklosetillisiin kiinteistöihin. Niissä taloissa, joissa ei ollut huoneistokohtaisia vessoja, asiointi tapahtui esimerkiksi pihan perällä perinteiseen kesämökkityyliin.

Vaikka jätevesi ja WC-jätteet solahtivat viemäriputkia pitkin alas, eivät ne kaikkialla menneet kaupungin jätevesiverkostoon. Agricolankadun talon pihassa oli lietesäiliö, jonka tyhjennyksestä sovittiin ajuri W. Jalkasen kanssa.

Jätteiden poiskuljetuksesta huolehtivat määrävälein ajurit usein hevosvetoisesti. Taloyhtiö liitettiin kaupungin viemäriverkkoon vuonna 1936.

Puulämmitys vaati vaivaa ja varastotiloja

Puulämmitys oli työläs. Halkoja piti pätkiä ja pilkkoa klapeiksi. Kylmään aikaan uuneihin piti viritellä tulta jopa useita kertoja vuorokaudessa. Kahvin keittokin vaati tulen virittämisen hellaan, ellei keittiössä ollut kaasuliettä. Sähköllä toimiva keittolevy antoi joskus pikaisen avun kahvihampaan kolotukseen, mutta sellaisella ei oikein perheateriaa kokannut.

Polttopuuhuolto vaati runsaasti huoneistokohtaista varastotilaa kellarissa, ja tämä toi porraskäytäviin melkoisen puutrafiikin. Keskuslämmitykseen siirryttäessä polttopuuvarastoille voitiin ideoida uutta käyttöä.

Agricolankadulla puuvarasto muunnettiin 400 neliön liiketilaksi, jonka ensimmäiseksi vuokralaiseksi saatiin itäautojen maahantuoja Oy Konela Ab. Tilassa toimii nykyään autovuokraamo.

Puulämmityskaudella pesutuvassa pyykättiin tulen ja pyykkipatojen avulla. Usein tupa varattiin koko päiväksi, ja avain haettiin talonmieheltä. Vuoron päätteeksi pyykkitupa piti siivota.

Sauna As Oy Agrikolankatu 7:ään rakennettiin vasta vuonna 1972. Vuosisadan alkupuoli oli yleisten saunojen kukoistusaikaa, eikä taloyhtiöiden oma sauna ollut lainkaan itsestäänselvyys.

Lapsilla riitti leikkitovereita

As Oy Agrikolankatu 7:n sisäpiha paljastaa viehättävän yllätyksen: umpikorttelin sisällä on rauhallinen oma maailma, jonne lapsille on rakennettu leikkipaikka ja aikuisille viihtyisä pöytäryhmä. Pihaa reunustavat kauniit ja hyvin hoidetut kukkaistutukset.

Pöydän ääressä istuvat talon pitkäaikaisimpiin asukkaisiin kuuluvat Arja ja Reijo Korhonen, jotka muuttivat tänne jo vuonna 1981 läheiseltä Kaikukujalta. Kasvava perhe tarvitsi lisää tilaa. Reijo oli hallituksen puheenjohtajana 1980-luvulla ja Arja tällä vuosituhannella, parasta aikaakin.

Tänä päivänä leikkipaikalla leikkivät lähinnä asukkaiden lapsenlapset. Talossa asuu vain muutama lapsi, vaikka asuntoja on 112. Toista oli ennen sotia, kertoo Reijo Korhonen, joka 80-luvulla tutustui muutamiin talon alkuperäisiin asukkaisiin.

– Eräskin Lasse mainitsi, että pelkästään hänen ikäluokkansa poikia oli yli kaksikymmentä, ja toinen mokoma oli varmaan tyttöjä, Korhonen sanoo.

Toistakymmentä vuotta talossa viihtynyt Jeremy Gould puolestaan muistelee, että Kallio oli kovin erilainen kaupunginosa 1970-luvulla hänen sosiologiaopintojensa aikaan. Tuolloin hän kiersi taloissa haastattelemassa alivuokralaisia, joita siihen aikaan asui taloissa paljon.

Aiempina vuosikymmeninä yhdessä asunnossa saattoi asua kaksi tai kolmekin perhettä. Nykymittapuulla huoneistot ovat liian pieniä – ja kalliita – lapsiperheille.

Tämä puoli Kalliota onkin hyvin keskiluokkaistunut, eivätkä Helsinginkadun lieveilmiöt näy. Talon edustalla katu oli kesän ajan kävelykatuna, jolla viinibaari, pingispöytä ja esiintymislava viihdyttivät asukkaita. Häiriötä niistä ei aiheutunut.

Talon tuorein asukas on Jadel Raiski, joka on juuri muuttanut ylimpään kerrokseen. Hän edustaa talon tyypillistä asukasryhmää eli nuoria naisia. Puheenjohtaja Korhonen arvioi, että puolet osakkaista on sijoittajia, ja myös Raiski asuu vuokralla.

Parasta satavuotiaassa yhtiössä on Gouldin mukaan se, että se on erittäin hyvin hoidettu. Putkiremontti toteutettiin kymmenisen vuotta sitten, ja talo sai pitkän odotuksen jälkeen myös hissit viime vuosikymmenellä. Ikkunatkin on uusittu äskettäin.

Hyvä hoito perustuu Arja Korhosen mukaan sellaiseen johtoajatukseen, ettei korjausvelkaa haluta kasvattaa. Asiat hoidetaan ajallaan.

Teksti: Essi Routasuo

Järjestysmiehiä rappukäytäviin

As Oy Agrikolankatu 7 valmistui keskellä kieltolakiaikaa. Vuosina 1919–1932 voimassa ollut laki säädettiin hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä taisi olla lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Rauhaton kieltolakiaika vaikutti myös taloyhtiöiden elämään, koska viinan salakauppa rehotti niissäkin.

Joulukuussa 1927 pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa Agricolankadulla valittiin joka porraskäytävään kaksi järjestysmiestä, ja sama käytäntö koski monia muitakin taloyhtiöitä. Laki antoi järjestysmiehille suuret valtuudet, jolloin järjestelyllä oli myös tehoa.

Vuosien 1939–1945 sota-ajalla oli heijastuksia pitkälle sodanjälkeisiin vuosiin asuntopulan muodossa. Sodan aattona viranomaiset ohjeistivat taloyhtiöitä omatoimiseen suojeluun kuten tyhjentämään ullakoita palavasta materiaalista ja varustamaan kellareihin väestönsuojia.

Polttoainepulan takia huoneistoille määrättiin tarkkoja lämpötilarajoituksia. Suurissa kaupungeissa asukasmäärät saattoivat laskea, koska kaupunkilaiset hakivat turvaa maaseudulta, ja merkittävä osa väestöstä oli rintamalla joko sotilaina tai lottina.

Taloyhtiön hallituksella oli valtuus määrätä asukkaita vuorollaan talosuojan vartijoiksi. Näin toimittiin myös Agricolankadulla. Väestönsuojien toimintakunnon tarkistaminen on ajankohtaista myös nykyisinä maailmanpoliittisesti epävakaina aikoina.

Sotavaurioita moni taloyhtiö joutui korjaamaan, vaikka Suomen kaupungit säästyivät laajoilta tuhoilta. Vähimmillään selvittiin särkyneillä ikkunoilla mutta joskus vaurioitunut talo jouduttiin purkamaan. Monet vanhat talot kantavat yhä sodan arpia kivijaloissaan, niin myös As Oy Agrikolankatu 7.

Hissien hankintaa pohdittiin pitkään

As Oy Agrikolankatu 7:n kumpikin rakennus on kuusikerroksinen, mutta hissejä ei alkujaan ollut. Syynä ehkä oli tarve säästää, koska porrashuoneetkin olivat hyvin pelkistettyjä eikä niissä ollut aluksi edes lämmitystä. Hissittömyys oli poikkeuksellista 1920-luvun helsinkiläistalossa, koska hissit olivat jo tuolloin vakiovaruste.

Hissien jälkiasennusmahdollisuutta on tutkailtu vuosikymmenten saatossa lukemattomissa taloyhtiössä, myös Agricolankadulla 1950-luvulla. Suunnitelma kaatui tuolloin siihen, että porraskäytävissä ei ollut lämmitystä.

Hissiyhtiö edellytti vähintään +5 asteen lämpötilaa myös talvella. Lämpöpatterit asennettiin porraskäytäviin vasta vuonna 1961 yhtiön liittyessä kaukolämpöverkkoon.

Hissiasia nousi uudelleen asialistalle vuonna 1972, mutta asennus ei toteutunut silloinkaan, koska asennuspaikasta ei löytynyt yhteisymmärrystä. Seuraavan kerran hissiasiaan palattiin vasta 2000-luvulla, kun hissien jälkiasennuksiin oli mahdollista saada valtion tukea.

Hissit saatiin käyttöön vuonna 2016. Ne istuvat porraskäytävämiljööseen aivan erinomaisesti, koska ne rakennettiin muistuttamaan talon rakennusvuosikymmenen toteutusta.

Lähteitä:
Juhani Styrman: Talo peruskalliolla vuodesta 1924 – As Oy Agrikolankatu 7 (2024)
Esko Nurmo – Laura Puro – Martti Lujanen: Kansan Osake – Suomalaisen asunto-osakeyhtiön vaiheet (2017)
Seppo Käkelä: Kiinteistöalan Kustannus Oy – Kustannustoimintaa yhdeksällä vuosikymmenellä (2012)