Viheralueemme kertovat itsenäisyyden ajasta

Tänään Jyväskylässä avatuilla Viherympäristöliiton järjestämillä Viherpäivillä on teemana Itsenäisen Suomen viheralueet. Tapa rakentaa ja käyttää viheralueita on muuttunut sadan vuoden aikana. Harvaan asutussa maassa luonto on lähellä, mutta tiivistyvät kaupungit uhkaavat sulkea yhteyden lähiluontoon.

Suomen itsenäistyessä maan kaupungistuminen oli vielä alullaan. Vain Helsingissä oli yli satatuhatta asukasta. Vaikka suurempien kaupunkien keskustoihin oli jo rakennettu kiviset ja monikerroksiset umpikorttelialueet ja niitä reunustivat teollisuusvyöhykkeet, suurin osa kaupunkien alasta koostui puutaloalueista. Maaseudun raja ei ollut juuri missään muutamaa kilometriä kauempana.

– Kaupunkisuunnittelu oli edistynyt vuosisadan vaihteen jälkeen ja ensimmäinen kaavallinen viheralue oli perustettu vuonna 1914 Helsingin Keskuspuistoon. Silti puistoja suunniteltiin enimmäkseen pienehköinä yksittäisinä erilliskohteina, taustoitti maisematutkimuksen professori Maunu Häyrynen Turun yliopistosta Viherpäivien teemaa.

Kaupungistumisesta huolimatta luonto lähellä

Itsenäisyyden juhlavuonna 1967 elettiin toisen näköisessä Suomessa. Maaltamuuton paineessa aluerakentaminen oli käynnistynyt. Lähiöt limittyivät laajoihin viherkäytäviin ja -verkostoihin. Halpa energia mahdollisti kaupunkirakenteen levittäytymisen ja luonnonläheisyyden. Vaikka viheralueiden toteutus monesti laahasikin rakentamisen perässä, uusista aluekeskuksista tuli myös keskeinen maisema-arkkitehtien ja vihersuunnittelijoiden työkenttä ja niiden maisemasta hyvinvointiyhteiskunnan näyteikkunoita. Vanhoja kaupunkikortteleita, puutaloalueita ja puistoja tuhottiin surutta.

Kaupunkien tiivistäminen uhkaa viheralueita

Maunu Häyrynen arvioi, että nyt kun itsenäisyyttä on kestänyt vuosisadan, viheralueet ovat joutuneet uudelleen valinkauhaan. Kaupunkeja uudistavat ennennäkemättömät mitat saanut kaupungistuminen ja ilmastonmuutoksen sanelema tiivistämistarve. Kehitys on johtamassa myös ylilyönteihin, jossa tiivistämisellä ja uusliberalistisella sääntelyn purkuideologialla perustellaan viheralueiden radikaalia supistamista ja väljien kaupunkialueiden täydennysrakentamista samaan tapaan kuin 1960-luvun edistysuskon nimissä.

Onko viheralueilla suomalaista luonnetta?

Espanjalainen Aalto-yliopiston professori ja maisema-arkkitehti Juan Jose Galan luonnehti suomalaisia ominaispiirteitä. Puistojen pinnanmuodot ovat voimakkaita ja niissä yhdistyy omintakeisella tavalla hallitut ja villit elementit. Luonto ja rakennettu ympäristö limittyvät luontevasti. Nykyaikaisessa suomalaisessa kaupunkivihreässä ”vähemmän on enemmän” vaikuttaa olevan yleinen periaate; vähemmän tarpeettomia elementtejä, vähemmän hallintaa, vähemmän ulkoisia elementtejä, vähemmän keinotekoisuutta tai turhaa muodollisuutta.

Juan Jose Galan korosti, että omalla hiljaisella tavallaan suomalaiset hyödyntävät viheralueita monipuolisesti kaikkina vuodenaikoina.