Tiiviin asumisen jalo taito

Suomi on pinta-alaltaan suuri ja väestöltään pieni maa. Tilaa meiltä ei siis ole puuttunut, vaikka nykyisin kovasti valitetaankin asuntotonttien puutteesta Helsingin seudulla. Kun tähän yhdistetään myöhäinen kaupungistuminen, olemme tottuneet, että naapuriin on pitkä matka ja heistä ei kuulu mitään, paitsi kun tulevat kylään.

Ehkä historia syytä tai ehkä kyse on luonteestamme, mutta olemme myös herkkiä muiden ihmisten aiheuttamille häiriöille, erityisesti asumisessa – sillä häiriötähän muut yleensä aiheuttavat. Yhtä häiritsee yläkerrasta kantautuva lasten ääni, toista seinän takaa kuuluva pianon soitto, kolmas ärsyyntyy naapurin mausteisen ruuan tuoksun leviämisestä porraskäytävään ja neljäs pihalla trampoliinilla hyppivien lasten riemukiljahduksista.

Isännöitsijä ja hallituksen jäsenet saavat sitten ottaa vastaan näitä valituksia ja miettiä, mitä juridisia keinoja olisi puuttua häiriöihin. Sillä onhan ihmisten saatava elää kuin huopatossutehtaassa, omassa rauhassaan kuvitellen, että lähin naapuri on kilometrien päässä. Vai onko? Tulisiko jokaisen meistä sittenkin opetella kestämään normaaleja elämän ääniä ja tuoksuja? Sen verran juristina voi todeta, että kyllä tulisi, sillä kovin helppoa ei ole puuttua naapurin toimintaan, jos se on kuitenkin normaalina pidettävää elämistä.

On toki selvää, ettei mitä tahansa tarvitsekaan oppia sietämään eli se, että opettelee hyväksymään ympäristön ääniä, ei tarkoita hyväksyntää sille, että joku remuaa ja metelöi yökaudet. On kuitenkin huomattavasti helpompi puuttua aitoihin ongelmiin, kun aika ei mene normaaliin elämään kuuluvien asioiden vuoksi tapahtuneiden valitusten käsittelyyn.

Ehkäpä voisimme ottaa oppia yli 70-vuotiaasta tädistäni, joka on asunut Italiassa jo 50 vuotta ja selvästi omaksunut paikallisen mentaliteetin. Vieraillessani hänen luonaan kävelimme eräänä arki-iltana klo 22 jälkeen tädin naapuritalon ohi. Talossa oli selvästi menossa juhlat, sillä musiikki pauhasi täysillä avoimista ikkunoista. Itse huomasin ajattelevani närkästyneenä, että tuon täytyy kuulua sisälle tädin asuntoon ja kylläpä joku viitsiikin noin myöhään meluta. Täti sen sijaan totesi iloisena: ”Täytyykin heti kotona avata ikkunat, että kuullaan musiikki paremmin” Tuon asenteen kun oppisi itsekin.

Helena Kinnunen

Kirjoittaja on 52-vuotias asianajotoimiston toimitusjohtaja, jolla on myös yli neljännesvuosisadan kokemus kiinteistöalan järjestötyöstä. Harrastuksiin kuuluu muun muassa maantiepyöräily, spinning ja kuntosaliliikunta.

Haluatko kommentoida blogia? Luo tunnus ja kirjaudu sisään.

Tilaa uutiskirjeemme

Kiinteistölehden suosittu uutiskirje tuo kiinteistöalan uutiset sinulle!

Tilaa uutiskirje