Sadonkorjaajan ajatuksia

Pimenevät illat ja kosteat aamut kertovat kesän kääntyneen ehtoopuolelle. Viesti on selvä: sadonkorjuuaika on saapunut.

Tuttu maanviljelijä toivoo hartaasti edes lyhyttä poutajaksoa. Sellaisen sattuessa hän kiiruhtaa puimaan ja yrittää pelastaa pelloilta sen, mitä nyt näin vaikean kesän jälkeen pelastettavissa on. Kotitarveviljelijällä ei sen sijaan ole kiirettä mihinkään.

Silmäilen tyytyväisenä kasvilavoissa rehottavia yrttejä, joista jotkut saavuttivat melkein pensaan mittasuhteet. Näkyvät viihtyneen paahteisen kesän olosuhteessa! Etsiskelen maasta sinne mahdollisesti unohtuneita sipuleita ja valkosipuleita ja leikkaan talteen viimeisetkin raparperinvarret. Tämä kuivakampi loppusato on syytä keittää kanelilla maustetuksi soseeksi. Päätyköön aikanaan piirakoiden täytteeksi.

Minikasvihuoneesta saa vielä joitakin kirsikkatomaatteja aamupalaleipien päälle taimesta, jolle keväällä annoimme nimen Urmas. Ronskin kokoiseksi kasvanut Urmas on kukoistanut koko kesän ja palkinnut nöyrän henkilökuntansa tomaattirunsaudella. Totean myös tyytyväisenä, että salaattien ja tillin kasvukausi näkyy kasvilavassa jatkuvan.

Kesän suurin yksittäinen ilon aihe on kuitenkin ollut perunamaa, jonka perustimme toukokuun helteessä. Muutamista aloittelijoiden erheistä huolimatta perunamaamme tarina on tähän saakka ollut menestys. Juuri nostettuja oman maan perunoita on juhannuksesta saakka kylvetetty lautasella syntisen paljossa voisulassa. Hienoja kuin linnunmunat, ja niin maukkaita! Joitakin taimia on onneksi vielä maassa. Varjelen niiden mukuloita kalleimpina aarteinani.

Asumisessa on perustarpeiden tyydyttämisen ohella pitkälti kysymys myös elämyksistä. Tämä puoli asumisesta on korostunut 2000-luvulla ja pandemian aiheuttaman kotoilun myötä vaikuttaa korostuvan entisestään.

Maantasoasuminen tarjoaa mahdollisuuden maanläheisiin elämyksiin, mutta kaupunkiviljelijä voi seurata kutsumustaan myös vuokrapalstalla tai hyödyntämällä parvekkeen ruukkuja, kasvisäkkejä ja istutusaltaita. Viljelyssä ja istuttamisessa on jotakin perin alkukantaista, ja sitä kautta ihmiselle syvästi tärkeää. Jotakin, joka ei ole riippuvaista toiminnan mittakaavasta.

Uskon pandemian muuttaneen asumisen ihanteita pitkäksi aikaa. Tai ehkä ihanteet ovat pysyneet pohjimmiltaan samoina, mutta nyt niiden toteuttamiseen ryhdytään aiempaa määrätietoisemmin. On kuitenkin selvää, että tässä ajassa kaivataan asumiselta väljyyden ohella yhä useammin juuri kosketusta maahan. Trendi on toki ollut nähtävissä jo 2010-luvulta saakka: maantasokerrosten terassiasunnot ovat kerrostaloissa nousseet ylimpien kerrosten ohella suureen suosioon.

Tähän tunnistettuun mullan koskettamisen kaipuuseen soisin asuntotuotannon vastaavan yhä määrätietoisemmin. Samalla syntyisi edellytyksiä ihmisen kokoisiin, mittakaavaltaan miellyttäviin kaupunkirakenteen ratkaisuihin erityyppisillä asuinalueilla.

Oma pieni kasvimaani auttaa tyydyttämään nälän ohella myös kauneuden kaipuuta. Sadonkorjuuaikana raahaan lavojen viereen hortensiaruukkuja ja järjestän kasvien sekaan tunnelmavaloja elokuun iltojen pimentyessä. Suunnittelen samalla ensi kesän kehittämisprojekteja hyötypuutarhassa: ajatuksissa on ollut mm. englantilaistyylinen kivetys.

Suunnitelman toteutuminen ei ehkä lopulta ole tärkeää, mutta haaveileminen on.

Miten jostakin näin pienestä ja arkisesta voi syntyä näin suuri ilo?

Anna-Mari Ahonen0 Posts

Kirjoittaja on Kanta-Hämeen maakuntajohtaja, joka on koulutukseltaan arkkitehti ja pysyvästi innoissaan asumisen kehittämisestä.

0 kommenttia

Jätä kommentti

Kirjaudu

Tervetuloa! Kirjaudu sisään tunnuksillasi

Muista kirjautumiseni Unohtuiko salasana?

Lost Password

Kiinteistölehti

Kiinteistölehti