Saint-Gobain puhallusvillaa.fi

Kaupunginosan rappio ja raitistuminen

Kaupunkiseuduilla monessa maassa vallitsee kaksi vastakkaista kehityssuuntaa. Yksi on lapsiperheiden, varakkaiden ja varsinkin varakkaiden lapsiperheiden pako esikaupunkeihin ja naapurikuntiin. Ilmiötä kutsutaan joskus USA:ssa ”White flightiksi”. Meillä sille ei ole keksitty kattavaa nimeä.

Toinen on keskiluokkaisten (pienten) kotitalouksien ja ns. luovan luokan muutto vanhoihin työläiskaupunginosiin ja tehdas- ja satama-alueille. Tälle on joku keksinyt komean nimen gentrifikaatio. Sen voisi kai suomentaa keskiluokkaistumiseksi.

Sivuhuomautus: otsikko on tahallisen provosoiva. Itse muun muassa Kalliossa asuneena ja viihtyneenä en todellakaan leimaile kaupunginosia.

No niin. Se tavallinen tarina menee näin:

Olipa kerran, sata – sataviisikymmentä vuotta sitten, alue kaupungin laidalla. Maa oli halpaa eikä asemakaavakaan aina ollut. Itselleen tai vuokrahuoneiksi sai rakentaa melkein millaisen talon tahansa.  Teollisuuskin tuli alueelle, ja jos oltiin veden äärellä, saattoi tulla myös satama tai telakka.

Vähitellen tulivat vesijohdot ja katuvalot, ja komeitakin kivitaloja, joissa kuitenkin oli paljon pieniä asuntoja. Asukkaat olivat yhä enimmäkseen pienituloisia. Töissä käytiin niissä lähistöllä olevissa tehtaissa.

Tuli Arava ja esikaupunkirakentaminen, tulivat bussit ja omat autot. Lapsiperheet muuttivat pois. Alueen yksiöihin jäi paljon vanhoja ja hyvin pienituloisia, nykyisin sanottaisiin syrjäytyneitä. Alueelle muutti opiskelijoita ja muita, joiden tarkoitus oli vain käydä kääntymässä.

Sitten keksittiin, että hei, aluehan on nykyisin jo melkein keskustaa. Niihin tehtaisiin ja satamamakasiineihin, joita ei purettu, muutti pienyrittäjiä ja sellaisia luovan luokan edustajia, jotka olivat uransa alussa tai tekivät taidetta taiteen vuoksi (no pun). Alueelle syntyi gallerioita ja kahviloita. Pieniin asuntoihin muutti hyvätuloisia sinkkuja ja dinkkuja, tai niitä ostettiin sijoitusasunnoiksi ja vuokrat kohosivat.

Koska asunnot olivat enimmäkseen pieniä, eivät kaikki lapsiperheet kuitenkaan viihtyneet toisen lapsen tultua maailmaan tai ainakaan lasten kasvettua. Vaikka asunnot kallistuivat ja vuokrat kohosivat, alue pysyi tulotilastoissa kaupungin keskiarvon tienoilla tai alapuolella, kiitos asujaimiston nuorekkuuden ja opiskelijoiden suuren määrän.

Sitten joku keksi purkaa tilapäiskäytössä olleen tehdasalueen ja rakentaa hulppeita luhtiasuntoja. Seuraavaksi tehtaat saneerattiin luhtiasunnoiksi, joihin muutti elämässään jo menestyneitä luovan luokan edustajia. Samaan aikaan alueelle alkoi muuttaa – usein elämän varrella vaurastuneita – kulmien vanhoja asukkaita takaisin, kun lapset oli saatu maailmalle ja lähiöasunto jäänyt liian suureksi.

Alueen gentrifikaatio on rakennusliikkeiden ja maanomistajien ja usein myös kaupunginkin intressi. Se ilahduttaa myös omistusasunnossa asuvia kanta-asukkaita – tai ainakin heidän perikuntiaan. Haittaa siitä usein on vanhoille vuokralaisille. (Sivuhuomautus nro 2: HS:n Kuukausiliite kertoi seitsemän vuotta sitten, että paljasjalkaisia berliiniläisiä kehotetaan torjumaan gentrifikaatiota kotikulmillaan jättämällä koirankakat ja roskat kadulle. Tosin satunnaisten havaintojeni perusteella berliiniläisiä ei tarvitse koirankakkojen korjaamattomuuteen erikseen kehottaa.)

Tästä kertomuksen peruskaavasta on muunnelmia, joista kiinnostuneet voivat lukea lisää verkosta. Vinkiksi kolme kuuluisaa kertomusta:

Kun Brysselistä tuli Euroopan pääkaupunki, nousivat asuntojen hinnat kantakaupungissa niin, että keskituloisetkin belgialaiset joutuivat muuttamaan kauas Manneken Pisistä.

Venetsian väkiluku oli yli 150 000 vielä, kun sitä minulle koulun maantiedon tunnilla opetettiin. Nyt se on 50 000 ja tuhat muuttaa pois joka vuosi. Syitä on monia – ei siellä ole lastenvaunujen kanssa niin romanttista asua – mutta yhtenä suurena syynä on massaturismi ja sen haitat.

Detroit on ääriesimerkki rakennemuutoksen aiheuttamasta keskiluokan paosta. Aikoinaan USA:n neljänneksi suurin kaupunki on menettänyt yli puolet väestöstään, ja enimmäkseen veronmaksukykyisen puolikkaan. Komeat julkiset rakennukset, joita suomalaisillekin arkkitehtuurin kahvipöytäkirjoissa ja Amerikan-matkakertomuksissa esiteltiin, ovat tyhjillään ja naakat lentelevät ikkunoista.

Jukka Siren225 Posts

Kirjoittaja on Suomen Kiinteistölehden 63-vuotias toimituspäällikkö, jonka harrastuksena keväästä syksyyn on merellä liikkuminen hitaasti kajakilla tai vähän nopeammin 45-vuotiaalla veneellä. Oikean talven koittaessa sitten suksilla.

0 kommenttia

Jätä kommentti

Kirjaudu

Tervetuloa! Kirjaudu sisään tunnuksillasi

Muista kirjautumiseni Unohtuiko salasana?

Lost Password

Kiinteistölehti

Kiinteistölehti

Käytämme evästeitä, jotta voimme tarjota mahdollisimman hyvän käyttäjäkokemuksen.
Käyttämällä sivustoa hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää